Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.
Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen ilta.
Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää. Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen, mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne on kirjoitettu.
Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.
Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty, sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen saksalaisen sydän!
Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen.
Saksan keisariuskin kukistuu.
Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista, ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi jääne historian valolta piiloon.
Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata vastaan.
Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta, hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.
Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.