En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme. Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä. Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.
Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin, on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.
Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä, joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen. Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle, että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.
Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11 ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena 1918 seisoin Soissonsin—Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta voitonriemusta huolimatta.
Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä. Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello 3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.
Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.
Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin. Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit, hyvä olkivuode ja tee.
Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa. Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista "Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin. Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle suuren preussilaisen lipun — saksalaisiahan ei silloin vielä ollut. Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.
Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys. Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.
18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme "Hotel de Francessa" keisarin vieraina.