Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä. Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita, jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.
Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen. Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin 2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne, rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin. Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa meikäläiset.
Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään armeijamme taistelukuntoisena!
Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme, kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!" Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli vastauksemme.
Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!
Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta, en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.
Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.
Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä, eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina. Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi 1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani. Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia, vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi, sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui todeksi.
Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.
Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten pitkin loikkauksin puitten pimentoon.