Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä, hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut yöt kävivät tavaksi.
Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin, Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.
III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri, joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.
Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889, jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.
Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn, jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä voimat ylimmilleen.
Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa. Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.
Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu tällainen arvostelu on.
Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna 1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.
Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään. Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria, mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.
Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari. Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.