Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille. Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta. Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva. Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle. Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista, riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.
Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme tarpeita.
Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo 1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt sen mukaisia johtopäätöksiä.
Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian laajassa muodossa hyväkseen.
Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu, vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin olisi musertanut meidät.
Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan, vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi miehiä valleja puolustamaan?
Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa. Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia missään tapauksessa ollut.
Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan kuin mahdollista.
Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan, torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta painostuksesta.
Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin huoli oli epäilemättä luottamus.