Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi. Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.
Rintamalle.
Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut, Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton riemua.
Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan huolta.
Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.
Vastaukseni oli: "Olen valmis."
Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin, että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.
Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä.
Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja. Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka. Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin Soldau—Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan Veikselin itäpuolella olevaa maata.
Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista, tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että 8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.