Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.
Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen tuottamista huolista.
Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso, jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä. Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat. Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi suureiksi.
Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä vihollisen päämajaan saakka?
Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin ennestään olemme.
Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun. Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan. Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme vähemmyys ei minua arveluttanut.
Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin. Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan luottamukseni. Ajattelen näin:
Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen voiman plussilla.
Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle armeijanjohdolle ja joka kuului:
"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo kiertohyökkäystä varten."