Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa. Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan 'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan pelotta, uusien toverieni pariin.
Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.
Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet kokonaan lakkasivat.
Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme. Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä "Hindenburg" nimeä.
Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta. Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä. Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.
Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni, sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden. Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista. Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä tälle sillalle.
Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme. Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.
Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt itseäni vanhana preussilaisena.
Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.
Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minulla oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa. He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa. Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään. Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni. Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen, Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.