Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin. Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon "ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt. Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä menneisyydestä.
Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi. Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli "Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin keisariksi.
Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon kuva.
Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää. Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen uskonnonopetuksen.
Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran vallan alaisuuteen.
Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.
Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin. Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten, että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä Fraustadtissa komppanian päällikkönä.
Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa, että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla. Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja; isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n armeijaosaston komentajaksi.
Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa, tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa. Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia piirteitä.
Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia, saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme oikein.