Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.
Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta, kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden, hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen taidon puolet.
Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta sulkeutuneen vaikutuksen.
Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä. Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta, minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin, ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat. V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni. Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa Montblancin ja Monte Rosan.
Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä, onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken. Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi tuomareiksi.
Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.
Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi", tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan toisistakaan.
Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin hyvyydestä ja ystävällisyydestä.
Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa sodassa.
Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman herrani, kuningas Wilhelm I:n.