Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden, kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan. Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?
Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme, emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut uskollisuutensa.
Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä, että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina omista elämyksistäni.
PREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.
Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä 1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine, joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.
Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa henkilökohtaisessa suhteessa — vasalliuskollisuus, kuten eräs saksalainen historiankirjoittaja on lausunut — täytti upseerien elämän ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan erikoisen kaiun.
Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa, joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne. Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.
Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna, loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.
Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa, johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo. Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen, jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."
Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.