Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim. marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona, etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan, syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan jäykissä muodoissa.
2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa. Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa, joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.
Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi kosketuksessa vastustajan kanssa.
Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben ylimenopaikan.
Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.
Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan. Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä. Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija — me kuuluimme kruununprinssin 2:seen — oli jossain kohdannut yksinäisen itävaltalaisen joukko-osaston.
Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys, jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.
Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:
"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse, VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."
Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle. Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä, kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen. Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat. Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen kimppuun!