Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme — tämä oli siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä — sumussa ja viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä. Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään. Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron. Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin. Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi, kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.
Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.
Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät — edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti — olivat ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja; ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä maalitauluna.
Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani, jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin ollen ensimmäinen apu.
Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme. Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä koillispuolella olevalle kukkulalle.
Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.
Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa. Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina. Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille. Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.
Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne, kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu, ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.
Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt velvollisuutensa.
Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta, jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin taisteluihin.