Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria riveistämme.
Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt vastustajasankarin muistoksi.
Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn, pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet isäimme veroisia?
Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.
Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin. Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa. Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin tyytyväiset!
Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen ritarimerkkinsä.
Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan, jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.
Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä, että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.
Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia. Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia; virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni, virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä. Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta kannalta virantoimitus on otettava.
Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä 1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä, missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.