Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki. Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella, mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin, noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun. Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta peräytymiseksi.
Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken. Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi. Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.
Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa, kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa, ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.
Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi ratkaisunsa.
En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.
Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.
Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat lopullisen muotonsa.
Vastahyökkäyksemme.
Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla. Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä, niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka. Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4 jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole uhattuna.
Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin—Gnesenin seuduille jakaa kaikki liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen, molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla. Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi, jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua. 8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi kuitenkin toivoa siitä liian suuria.