Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen, kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1 ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen. Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi. Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta. Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy mahdolliseksi saavuttaa menestystä.
Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä. Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.
Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden 1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin — lian! Ja lisäksi lian joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen, siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme taistelemaan.
Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.
Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä, kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle. Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta. Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.
Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60 divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja rasittavilla marsseilla — se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä pohjattomilla teillä — on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään. Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot, tsaarivaltakunnan valiojoukot!
Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti, kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.
Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu, niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa, Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.
Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.
Peräytyminen.