Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten, poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta. Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta, johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu. Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.
Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla, eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:
Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen, kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!
Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero tähänastisesta itsenäisyydestä.
Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.
Eteneminen.
Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei siihen aikaan ollutkaan tunnettu. — "Mahdotonta!"
Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen kautta (Puolan keskitse) kulkien. — "Mahdotonta!"
Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. — "Mahdotonta!"
Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.