Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu, olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä, oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut saavutettu.
Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa 1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista, jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri, epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta, joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.
Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni, vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton, että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden kasvamistaan kasvoi.
Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja avoimesti.
Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei pidetty vakavina.
Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla, että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus rauhallisilla keinoilla.
Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan, mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan? Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine taloudellisine apulähteineen.
Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla. Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain puutteesta kesken voittoa.
En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta, saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.
Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla. Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.