Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.
Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa uskotun armeijan toimimahdollisuudet.
Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.
Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä, mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain sanoiksi.
Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin. Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute. Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja, jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden hedelmättömäksi.
Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene ollut mitään yhteistä.
Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava, niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian pääministeristä Radoslavovista.
Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918 meistä erosi.
Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä, valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista uhkapeliä.
Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian asettumaan meidän puolellemme — saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.