Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä. Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.
Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna 1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita. Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.
Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten, sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain, meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa, jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme meille asetti.
Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä. Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.
Pless.
Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta. Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa, jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.
Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen. Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii, puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.
Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.
Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä. Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.
Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.