Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.
Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään vastaan suuria vihollisylivoimia.
Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt. Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.
Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa. Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon, innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.
Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa. Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.
Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen. Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa. Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä suosiollinen?
Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme. Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.
Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.
Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja sitä käyttämään.
Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle; sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella, suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme aavistaakaan.