Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt. Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan. Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa, että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.
Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.
Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen Galitsian—Volhynian rintamalla synnytti Itävalta—Unkarin kansan suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset. Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta. Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava. Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta. Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin sitä rasittavasta painosta.
Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla. Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin — se ei ollut vielä tapahtunut minun Plessiin saapuessani — sitä kuitenkin tahtoisin vielä tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät, saksalaisella mitalla mitattuina.
Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää sotilaallisen kuormituskokeen.
Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa. Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja selvään tätä julistivat.
Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme parhaista taistelujoukoista.
Saksan ylin sodanjohto.
1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet, että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten sotavoimain päälliköiden kanssa.
Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon toimipiiriin.