Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet, mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä, vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys, ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!
Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat, ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana, olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa, joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta. Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa, kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö tähän tapaan.
Spa ja Avesnes.
Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan. Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä, kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.
Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava, jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.
Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan aikana. Onnellinen nuoriso!
Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.
Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan. Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien taholta uhkaavat.
Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.
Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona, joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen kerran. Kunnia heidän muistolleen!