Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi. Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön. Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa helmikuun 18:ntena.
Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.
Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.
Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.
Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla, jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö — siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan — kannatti joka tapauksessa meille mitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.
Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä länsiarmeijamme täydentämiseksi.
Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta Ylä-Italiassa.
Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta, niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut. Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä. Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.
Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.
Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa. Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan. Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918 alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi. Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan joukkojen kutsumisesta takaisin.