Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.
Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.
Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen, heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin, taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.
Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka, jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.
Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella, konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.
Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi. Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.
Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä vapauttaa.
Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan idästä.
Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.
Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista, jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski, alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo. Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.