Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla, piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan Mesopotamiassa ja Syyriassa.
Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.
Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan, heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut? Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat. Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.
Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla: "luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin, vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.
Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä puolustussodan monivuotiset kärsimykset.
Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa — niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.
Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä? Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.
Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka" saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja, mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.
Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla Arras—Cambrai—St. Quentin—La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä hellittämättömästi kuin Englantikin.
Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä, suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti. Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä, ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta. Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö, joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata viljelevää.