Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä voittoon.
Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle. Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja asia oli hänen mielestään sillä hyvä.
Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa. Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua — kuten tunnettua arvostelin minä sitä suosiollisemmin —, mutta aivan virheellisenä oli minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja, jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"
En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen, mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!
NELJÄS OSA
RATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ
KYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.
Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.
Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä suurella aseellisella ratkaisulla.
Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa vallitseviin olosuhteihin: