Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme, ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?
Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista, heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan. Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin "toiset haluavat taistella".
Kuinka on Englannin laita?
Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa. Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto! Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.
Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa. Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta, vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua. Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan saaliin toivossa.
Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme. Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa, jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta. Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta, siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.
Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.
Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla vuotta 1917.
Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun 18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella seisovalle vastustajalle?"
Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.