Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling. Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.
Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden 1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa, etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä. Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä, ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja kitkemään.
Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.
Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.
Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan sielutkin.
Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja Syyriassa.
Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.
Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän. Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen kultakin tappiolle!
Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.
Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus — yksilön liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."