Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo — islamkin tuntee tuon ikävän — saa tuhannet sotilaat karkaamaan. Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan, saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000 vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin — Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!
Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa, ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut — sallittakoon minun puhua preussilaisena — kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti. Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta, kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä, eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.
Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle, sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa. Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia — niin yhteisesti valloitettua kuin maa onkin —, heidät kun täytyy sopimuksen mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi. Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa, vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme. Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.
Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti varuillaan, ja — mikä on pahempaa — meitä aletaan epäillä. Puolueet vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi. Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin, sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua nyt, nyt keskellä sotaa!
Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme, että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa millä hinnalla hyvänsä.
Ja nyt omaan kotimaahamme.
Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona. Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne, huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.
Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.
Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi, olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.
Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut. Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat kiihoittaa puolueriitoja.