Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen, Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät Jaffan—Jerusalemin—Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.
Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä. Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin. Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!
KATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.
Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä "miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi silmäyksellä mielivaltaiselta.
"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan, pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita, ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!
Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista, joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.
Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana; Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia. Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa, kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita ratkaisematta.
Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista kansallisista tehtävistä!
Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut, vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan, olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä tosiaankin pakkovalta?
Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet syvyyteen.