Trafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia kalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää Trafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä ihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille, sekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän kalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja muita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan, synkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille anteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.
Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet sotilaalliset liikehtimiset.
Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille. Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa kaikelle maailmalle.
Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi, suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.
Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin, ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä. Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.
Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen Syyriassa.
Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle. Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.
Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta. Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.
Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti, lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän, vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.
Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.