Vihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan Makedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä vallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä yrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän osoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan yleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.
Yhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan liikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme Kreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda taistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin olivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka Makedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin sankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen terve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen valapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian huolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.
Aasiassa.
Käännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata ja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi niistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka tapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren rannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen kuin niiden yhteyden selvittelyyn.
Kotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään sotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui usein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin käsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten "yleisiin suuntaviivoihin", "jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista aikaani", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun toimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen strateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä päivänä: "Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin luona — sinne siis on koottava voimamme!" Oli ensimmäinen tehtävä etsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon pohjoispuolelta.
Niin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy pitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata strateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen liittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos Englanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko Tauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta auttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui laskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä tunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen olevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian ja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä lisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa pitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen riittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti johdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.
Aleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle armeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista joukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä aina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli olemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Enver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin: "Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä kohdalla."
Oliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen heikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en uskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin versoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei Englannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja sikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä sitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi ampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään tarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin täällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan ja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.
Miksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan kokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina englantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme siksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen yritykseen.
Historia selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon "ehkä", sillä edellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen englantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme erään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa lausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen kysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston tehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi englantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: "Minulla on ankarat ohjeet olla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta."