Sillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme Italian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti ja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi meitä suurin vaara koko sotavuonna.
Flanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se tuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että englantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä meidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä, tunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti menetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen tehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin Yhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen sukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä sodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.
Nyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme Sommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen siihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin vaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille. Artois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin suoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten meille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät yleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät tällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku piti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein esti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme voittojen riemusta.
Hartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista tiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät mahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut ampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa haki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: "Hukunko vai lähdenkö tästä kuopasta?" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka englantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.
Taistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona kaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman asianosaisen puolelta.
Flanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän asti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti meidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat teknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan, mutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja. Tankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä olevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä ilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti siis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään idästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen divisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten murhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää läpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja, kutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja vihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman aseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen armeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat suorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.
Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä siitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin vapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä puolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme menestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota käyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.
Cambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut tähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka kahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää tällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut Flanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta yllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään myönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut vaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä hyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton käsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että mielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli paikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku. Ylinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin taistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin tehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden jalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään maahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää estivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja selästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua. Englantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet saksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa kiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin panneet henkensä alttiiksi.
Englantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea oikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen avulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen ajoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta. Mutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin täydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja esteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta meidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja kevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin tuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin kun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee itsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin koneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran uhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt, että sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet hävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille mitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille aseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät ranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet englantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun loppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin koillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä armeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille tuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä vuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties pakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt viisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten alaisiksi.
Balkanilla.