Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon, ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin. Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala palalta särkyvät valtion peruspylväät.
Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.
Hyökkäys Italiaa vastaan.
Vaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme ryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut kielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että nyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen sotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa yleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni tässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917 mahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen voiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni meillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta vähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista pelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt etsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille, ettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista hyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain Isonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin vastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli Tonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi sattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei Itävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. "Se joka menettää sodan saa pitää Galitsian" oli kompasana, joka sodassa usein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin Tonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan tapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari taisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan ottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä innokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää vastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa. Sikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden yhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä vaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla oli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja Isonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset aluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan ne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan käytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli Itävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille rajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi maata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä eteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä, jolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan, näyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen ottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure, vaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu vastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on siis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten ole mahdollista.
Jos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton avulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti tämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari inhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää sodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat tähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen parhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja vuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan sankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan. Sillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin kolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden kurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla, vaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset äärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti puolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja lumen seutuihin asti.
Suunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus murtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan pääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai hajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja tarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi miltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin juuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta! Arvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta huomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme taistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme lännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet siitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli talvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan esiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet asettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse asiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme länsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia suuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää hyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla aikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu. Mainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin päämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan tiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä tuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin sen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.
Lokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin onnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven taakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä ja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä, päästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja englantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea, italialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden rintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin harjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian alankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen vastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää itselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän suorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla olevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä sitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.
Niin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme menestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta eräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt täyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin retkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.
VIHOLLISHYÖKKÄYSTEN JATKUMINEN V:N 1917 JÄLKIPUOLISKOLLA.
Lännessä.