Voimien siirtäminen pois lännestä — kyseessä 6 divisionaa — oli epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme. Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.
Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi luopua koko yrityksestä.
Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet. Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti, ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta, vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan horjumaan, ei se onnistunut.
Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.
Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.
Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.
Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun 1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään vangiksi joutumiselta.
Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää, joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen, rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä, ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.
Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään, nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.
Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa sille joka suhteessa.