On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti, että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu, ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen tuomittu.
Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt, kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että "verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten venäläisetkin joukot.
Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.
Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.
Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!
Vastaiskumme idässä.
Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin tulleen.
Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle toiminta-alueelle.
Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen. Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä. Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.
Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut. Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen ankarista vaurioista.