Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui! Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?
Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?
Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä. Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta, että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa meidän linjojemme edessä tai takana.
Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen? Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!
Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.
Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.
Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien voittojemme kauneimpia hedelmiä?
Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji. Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä, siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee, kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.
Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla. Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä. Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.
Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu, jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa. Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.