"Niin, uskokaamme se", virkkoi Knutson, ravistaen vanhuksen ryppyistä kättä. "Kiitos kuitenkin, lämmin ja vilpitön kiitos ystävyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne, isä Per! En koskaan unhota sitä, enkä sinuakaan, Mari, vaikka mitä tapahtuisi. Hyvästi!"
Verkalleen, vaan vakavin askelin poistui Knutson. Ensi kerran katsahti ukko Per tyttäreensä nuhtelevaisesti, vaan ei virkannut sanaakaan. Vaiti oli Marikin, ajatuksiin vaipuneena siitä, mitä oli tapahtunut, mutta vahvana siinä uskossansa, ettei kukaan muu kuin pastori Bäck voisi tehdä häntä onnelliseksi, tehdä häntä mahdolliseksi uskovaisen vaimon "Kristuksen morsiamen"-nimitykseen.
4.
Taaskin oli yksi vuosi kadonnut ajan virtaan.
Monta muutosta oli tämän vuoden kuluessa tapahtunut ystäväimme kohtaloissa. Tuntein itsensä liian heikoksi masentamaan rakkauttansa Mariin, oli Knutson hakenut ja saanut viran eräässä koulussa kotitienoillansa Södermanlannissa, luullen että matka lievittäisi ja viimein pois pyhkisi hänen surunsa ja muistonsa siitä, jota hän niin suuresti oli rakastanut. Tämä onnistui kuitenkin vaan puoliksi, sillä hänen sielunsa silmissä kangasteli aina tuo lumoava lukkarin puustelli Ongermanjoen rannalla ja sen kauniin emännöitsiän "lukkarin Marin" kuva. Rehellinen, vanha lukkari oli jo mennyt isäinsä luokse, vilpittömästi surtuna ja kaivattuna seurakuntalaisiltansa, joille hän aina oli ollut viisas ja luotettava neuvonantaja. Myöskin suri Mari vanhaa isäänsä, mutta enimmiten sentähden, että hän hänen vakuutuksensa mukaan oli tullut kadotuksen varmaksi saaliiksi heräämättömänä ja uskomattomana. Niin kauvan kuin ukko eli, ei Bäck'illä ollut rohkeutta tulla häneltä pyytämään Marin kättä, mutta tuskin oli ukko vielä ennättänyt oikein ummistaa silmänsä, ennenkuin hän ja Mari kuulutettiin. Totta puhuaksemme, oli tämän kiireen syynä se, että Grangårdin Per oli jättänyt muutamia tuhansia riksiä jälkeensä, ja näitä tarvitsi Bäck suuresti, kun vissit jälkimainingit iloisesta ylioppilaselämästä Upsalassa alkoivat tuottaa levottomuutta kunnon sielunpaimenelle. Häät vietettiin sentähden niin pikaisesti, ettei Mari tiennyt, kuinka se oli käynyt, ennenkuin vissit keksinnöt avasivat hänen silmäinsä eteen hänen ulkokullatun miehensä tarkoitusten todellisuuden.
Bäck oli, näet, tuskin vielä ennättänyt saada vaimonsa vähäisen omaisuuden käsiinsä, kun hän kerrassaan heitti pois naamurinsa ja näytti itsensä oikeassa haamussaan. Hän tuli päivä päivältä yhä kärsimättömämmäksi vaimoansa kohtaan, ja lempeä, kristillinen mieli, joka hänellä ennen oli ollut olevinaan, oli kokonaan kadonnut. Sitä juomaa, jota hän ulkokullaisuutensa aikakaudella kaikkein enimmän inhoi, nimittäin totia, joi hän nyt suurella himolla ja korttikasa oli saanut piplian sijan hänen kirjoituspöydällänsä. Se hämmennys, jonka hän oli onnistunut matkaansaattaa seurakunnassa tulikivenhajuisilla saarnoillansa, ja jonka seurauksena oli muun muassa se, että moni muutoin eteenpäin pyrkivä ja onnellinen ihminen jätti syntymäturpeensa, etsiäksensä Amerikan "vapaassa" maassa epävarmaa elatustansa ja vapaata tanhuata uskonnollisilta haaveksimisilta, oli saavuttanut hänen muuttuneen käytöksensä kautta suurimman korkeutensa. Hänen entiset puoluelaisensa, kerettiläiset, kirosivat nyt häntä, samalla kuu iloisat veikot ylistivät hänen kääntymistänsä Bachukselle [juoppouden jumala]. Lyhyesti; hän oli vähässä ajassa ennättänyt kääntää ylösalaisin siihen asti olleet suhteet seurakunnassa, joka oli tosin onneton, kun sai hänen paimeneksensa.
Mutta kaikkein enimmän sai kuitenkin kärsiä hänen vaimonsa, tuo ennen niin ihana Mari. Hänen surunsa oli syvä ja katkera, ja lisääntyi luonnollisesti samassa määrässä, kuin hänen miehensä tuli kovaksi ja vääräksi. Mutta tämä peräti kylmä ja kovasydäminen mies nauroi vaan hänen kyyneleillensä eikä ottanut ensinkään korviinsa hänen valituksiansa. "Itsehän sinä tahdoit niin", oli hänen tapansa pilkalla sanoa. "Miks'et ottanut kaunista Knutsoniasi?"
Miksi? Niin, sitä ei hän itsekään oikein tiennyt. Mutta hän kirjoitti, tultuansa tuntemaan tavattoman miehensä luonteen, entiselle rakastajallensa pitkän kirjeen, jossa pyysi anteeksi ajattelemattomuuttansa ja selitti onnetonta kohtaloansa, jota hän kuitenkin tahtoi kantaa kärsivällisesti. Kun Knutson luki nämä kyyneleillä kastellut rivit, tulivat kyyneleet hänenkin silmiinsä, ja töin tuskin saattoi hän lukea loppusanat, jotka kuuluivat:
"Sinulla oli kuitenkin oikein: hän oli susi lammasten vaatteissa".