Mari laski pois työnsä ja katsoi ylös. Hänen ennen niin kirkkaat, siniset silmänsä loistivat nytkin, mutta loistivat tuosta kummallisesta, harhailevasta ja huikentelevasta liekistä, jonka ainoastaan uskonnon harhaus saattaa synnyttää. Hän vastasi kuitenkin jotenkin lujalla äänellä:
"Sinä olet pyytänyt totuutta ja sinä saat sen kuulla. Vuosi sitte rakastin minä sinua niin lämpimästi, kuin joskus nainen saattaa rakastaa, mutta nyt…"
"Mutta nyt?" kertoi Knutson koneellisesti, kun Mari piti väliaikaa, ikäänkun ollen vielä viimeisessä hetkessä kahdella päällä.
"Mutta nyt … en rakasta sinua. Pastori Bäck on avannut sydämeni ja silmäni maailmallisen rakkauden erhetyksille, jotka vaan synnyttävät syntiä ja kadotusta. Jos sinä olisit yksi meidän seurastamme, jos sinä olisit uskovainen armossa, niin voisin vielä rakastaa sinua. Ah!" jatkoi nuori tyttö yhä suuremmalla innostuksella, "hylkää syntinen elämäsi, hylkää saatana ja hänen oppinsa, niin kaikki tulee meidän välillämme hyväksi jälleen!"
Syvästi leikkasi tämä Knutsonin sydäntä, mutta hän ei miettinyt silmänräpäystäkään vaan vastasi voitetulla lujuudella:
"Vaikka minä niin suuresti sinua rakastan, en kuitenkaan hylkää uskonnollista vakuutustani sinun rakkautesi hinnalla. Ennen olkoon ikuinen ero meidän välillämme".
"Olkoon vaan, koska et tahdo kuulla Jumalan sanaa Kristuksessa. Bäck rakastaa minua myöskin, mutta Kristuksen mielen jälkeen, hengessä ja totuudessa, miten raamatun sana käskee. Minä myös rakastan häntä, ehkä en syntisyydessäni vielä ole hänelle mahdollinen. Nyt olet kuullut sanani, Knutson; minulla ei ole mitään muuta sanomista".
Knutson veti kätensä otsallensa, ikäänkun karkoittaaksensa sitä syvää tuskaa, minkä nämä nuoren tytön sanat hänessä vaikuttivat. Hän ei voinut virkkaa sanaakaan, vaan nousi ylös ja heitti surullisen silmäyksen morsiameensa. Päättävä isku oli sattunut syvästi ja ankarasti.
Hän seisoi, juuri aikoen ojentaa eksytetylle tytölle kätensä jäähyväiseksi, kun lukkariukko tyytyväisellä muodolla tulla lylleröitti ylöspäin jokipolkua, kantaen aika lohta, sen päivän saalista. Ukko tuli suoraan heitä kohden ja antoi Knutsonille voimakkaan ja lämpöisen kädenlyönnin. Syvä alakuloisuus jonka hän luki tämän kasvoista, antoi hänelle syytä katsahtaa tyttäreensäkin, ja ukolle oli kohta koko asia selvänä.
"Vai niin", lausui hän vakaasti, mutta levollisesti; "se on nyt jo mennyt niin pitkälle! Uskon rakkain toivo on sortunut; mutta uskokaamme, mitä Jumala tekee, tapahtuu parhaaksi".