Levottomuudella ja murheella oli Knutson huomannut tämän häntä niin kipeästi koskevan muutoksen. Viimeiseen asti oli hän kuitenkin toivonut, että hänen kihlattunsa heräjäisi miettimään ja palautuisi itsehensä ja ensimäiseen rakkauteensa. Samaa oli lukkariukkokin toivonut, ja sentähden olivat he antaneet asian mennä menojansa. Mitä taas erittäin lukkariukkoon tulee, niin oli hän niitä harvoja viisaita isiä, jotka antavat lastensa itse päättää sydämensä asiat. Kun Knutson sentähden usein kehoitti häntä karkoittamaan uutta pastoria huoneestansa ja huomauttamaan tyttärelle hänen velvollisuuksiansa, otti ukko aika hypyllisen nuuskaa ja vastasi:
"Päättäköön tyttö itse kohtalonsa. Bäck'in ja hänen tarkoituksensa olen minä aikoja sitte läpitse nähnyt, mutta hän vastatkoon itse teoistansa. Vaikka kuinka sydämellisesti mielelläni haluankin vävykseni sinua, sinua, jonka olen tutkinut ja huomannut kaikin puolin totuuden mieheksi, en kuitenkaan tee tässä asiassa enemmän kuin olen tehnyt".
Ja siihen se jäi. Vaikka kuinka usein Knutson koki Marin kanssa keskustellessaan osoittaa murheitansa sekä itsestänsä että hänestä, ymmärsi hän joka kerran tuolla niin omituisella vaimon hienoudella välttää päättävän selityksen.
Mutta kaikilla on rajansa ja niin on kärsivällisyydelläkin. Knutson oli vihdoin päättänyt ratkaisevan askeleen, ja sentähden hän tänä päivänä saapui tavallista aikaisemmin lukkarin asuntoon.
Nyt tapahtui niinkun Mari oli aavistanutkin, että tämä sulhasen käynti koski heidän onnellisempina olonsa aikoina solmittua liittoa, olisiko se peräti purettava tahi ensi tilassa avioliiton siteellä vahvistettava. Hänen sydämensä tykytti sentähden ankarasti, ja heleä punastus, kentiesi silmänräpäyksellisen katumuksen tuottama hänen kaksinkertaisesta rakkauden leikistänsä, levitti purppurahohteensa hänen ehdottomasti viehättäville kasvoillensa. Rinta aaltoili, ja hänen vapiseva kätensä saattoi ainoastaan vaivaloisesti neulaa käyttää.
Mutta jos Mari oli liikutettu, niin kyllä oli Knutsonikin. Hänenkin elämänsä onnea koski tämä asia, ja hän vapisi mennessään ottamaan päättävää askelta, askelta, jonka hänen kuitenkin täytyi ottaa.
Hän rohkaisi kuitenkin itsensä, otti nuoren tytön kädestä kiini ja katsoi hänen silmiinsä sydämellisimmästi ja lemmellisimmästi. Mari ei voinut sietää tätä avonaista, läpirehellistä katsantoa, joka oli niin täynnä uskollista rakkautta ja samalla niin rukoilevainen, vaan käänsi silmänsä alas ja tunsi olevansa vaikeammalla mielellä kuin milloinkaan ennen.
"Vuosi sitte", alkoi Knutson liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olin minä onnellisin ihminen auringon alla, ja tämä onni alkoi samana päivänä, jolloin sinä annoit minulle rakkautesi. Mutta tänään, rakastettuni, tunnen minä itseni onnettomaksi, niin onnettomaksi. Sinä tiedät itse parhain, miksi".
Mari oli vaiti ja kumartui yhä enemmän työnsä päälle.
"Sentähden", jatkoi Knutson heille molemmille kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "olen minä nyt päättänyt saada kuulla sinun omasta suustasi, rakastatko sinä vielä minua, vai oletko antanut sydämesi jollekin toiselle. Vaikka sydäntä särkevä aavistus sanoo minulle, ettei minulla ole enää mitään toivomista, niin pyydän kuitenkin sinua minulle vastaamaan suoraan ja rehellisesti".