Meidän rakastuneet sekaantuivat siis pelkäämättä joukkoon, johon heidät sydämellisesti tervetulleina vastaan otti sekä herrasväki että talonpojat. Mari herätti tavallisuuden mukaan suurimman huomion. Patronessa ja namselit pyysivät häntä teepöytään, mutta samassa veti kolme pelimiestä vilkasta valssia, ja tanssin pyörteissä liehui hän ympäri kenttää rakastajansa sivulla, keveänä ja vikkelänä kuin leyhkyelevä kevättuuli. Hän oli aina ollut erittäin mieltynyt tanssiin, mutta ei koskaan ollut se niin hupaista kuin tänä iltana. Samoin näytti olevan Knutsoninkin laita. Tämä nuori pari oikein lensi ja oli niin onnellinen, ettei voi selittää. Mutta Knutson ei voinut salata onneansa, sillä mitä sydän on täysi, sitä puhuu suu. Pian kävi kuiske väkirivilöissä, ja heidän kihlauksensa oli yleisesti tunnettu.

Nyt nousi verraton kuiske ja suhina. Moni piti sen aivan mahdottomana uskoa, kunnes ruukin isäntä nousi ja sydämellisillä sanoilla esitti onnenmaljan morsiusparille: koulun opettaja Knutsonille ja lukkarin Marille. Malja tyhjennettiin voimakkailla hurrahuudoilla, ja ne kaksi nuorta tuli peräti peitetyiksi sekä nuorten että vanhain onnentoivotuksilla. Kaikki kateus oli tällä hetkellä paunaan pantu, ja kaikki vakuuttivat, ettei toden totta mitkään ihmiset sopineet paremmin yhteen.

Niin tahtoikin Knutson. Hän oli saattanut onnensa vastustelijainsa tietoon, ja muuta ei hän tarkoittanutkaan tänä iltana ruukilla käynnillänsä. Hän esitti sentähden morsiamellensa, että he lähtisivät kotiinsa, sillä hänellä oli paljon puhuttavaa hänelle heidän tulevaisuuttansa koskevista asioista. Mari lausui saman toivon, ja pian istuivat he taas lukkarin puustellin luona kasvavan ritvakoivun alla.

Siinä istuivat he koko yön ja keskustelivat, kuinka iloiseksi ja hupaiseksi koko heidän aikansa oli tuleva. Kaikkein näiden päätösten kertominen, jotka tässä vahvistettiin lämpimillä kädenpuristuksilla ja innokkailla suuteloilla, tulisi tässä liian laveaksi, jonka tähden supistamme kertomuksen, ilmoittaen vaan heidän tärkeimmän päätöksensä, että heidän häänsä tulisi vietettäväksi keväällä. Jos tämä tapahtui tahi ei, sen tulemme seuraavassa kertomaan.

3.

Vuosi oli kulunut.

Taas paistoi sydänkesän aurinko, kuvastellen valoansa Ongermanjoen kirkkaassa vedessä. Taaskin lauloivat linnut, kukin tavallansa luojallensa kiitosta tiheissä leppä- ja koivumetsiköissä, jotka seppelöivät jokea, ja jotka taampana olevan synkän ja vakaisen honkametsän kanssa kaikkialla pitkin tuon juhlallisen virran kulkua ovat kauniimpina koristeina siinä aina huippuun hongilla puetuista vuorista muodostuneessa taulureunusteessa, joka sulkee kaiken, mitä silmä voipi nähdä tätä Norrlannin kauniinta jokivesistöä ylöspäin matkustaessa. Luonto oli juhlapuvussa, loistaen suurimmassa kauneudessaan.

Ystävillämme tuossa pienessä Grangårdin lukkarin puustellissa oli kaikki entisellään, ainakin ulkonaisesti. Joen rantaan viettävä pieni puutarha on puhtaana ja siistinä, ja katsahdettua noihin runsaisin kukkapenkkeihin voitiin helposti huomata, että niitä oli järjestänyt ja hoitanut keveä naisen käsi. Juhlallinen ritvakoivu porstuan edessä antaa suloisen varjon pihamaalle, ja pieni sammalsohva sen juurella tarjoaa nyt, niinkuin ennenkin, lepoa ja suojaa auringon polttavilta säteiltä. Myöskin on kaunis Mari, mahdollisesti nyt vieläkin kauniimpi, kuin viimeksi häntä nähdessämme, istuutunut neuloksensa kanssa varjoisan koivun alle, ja hänen vieressänsä näemme itsensä lukkariukon seisovan vanhalla lohiastialla, innokkaasti tarkallen, olisiko joku saalis tällä kertaa saatavana.

Ulkonaisesti on siis kaikki entisellään Grangårdissä, mutta itse tämän pienen kertomuksemme päähenkilöissä on sitä vastaan tärkeä muutos tapahtunut.

Me olemme jo ennen ilmoittaneet sen vaikutuksen, minkä äsken tullut pastori Bäck oli tehnyt kauniisen Mariin, kun hän ensi kerran vieraili lukkarilla. Ettei tämä vaikutus ollut hyvä, sen me tiedämme, mutta hänen ruskeiden silmäinsä polttava katse oli kuitenkin häviämättömästi kiintynyt nuoren tytön sieluun. Pastorin vierailut uudistettiin, ja niin tuli hän vähitellen jokapäiväiseksi vieraaksi lukkarin vaatimattomassa asunnossa. Lukkariukko ei tosin katsonut näitä tiheitä käyntiä erittäin lempein silmin, mutta pastori, vaikka hän kyllä sen huomasi, ei siitä vähintäkään piitannut. Myöskään eivät hänen käyntinsä, niinkun helposti saattaa arvata, tarkoittaneet ukko Periä, jonka vanhat raittiit uskonnon ajatukset olivat vastakkaiset sielunpaimenen ajatuksille, vaan enenemän kukoistavaa Maria, jonka hän myös päivä päivältä onnistui yhä lujemmin kietoa kavaliin pauloihinsa. Muutoin niin villisti polttavan katsantonsa ymmärsi hän hänen läsnäollessansa muuttaa niin miellyttäväksi ja viehättäväksi, että kokematon tyttö pian alkoi epäillä, tokko hänen ensimmäinen arvostelunsa hänestä olikaan oikea. Sen lisäksi oli kunnioitettu sielun paimen joka kerta siellä käydessänsä antanut hänelle jonkun hengellisen ylösrakennus-kirjan, ja, kehoittaen häntä ahkerasti lukemaan ja miettimään niitä, ymmärtänyt niin asettaa sanansa, että se omituinen uskonnon haaveksiminen, jonka Norrlantilainen yleensä niin keheästi vastaan ottaa, hyvin pian heräsi tämän ennen niin iloisen tytön sielussa. Mitä enemmän hän luki ja mietiskeli, sitä enemmän tuli hänelle selväksi, että hän oli syntinen olento, jonka suhteen pastori oli puhdas kuin enkeli, ja että ainoa keino pahuuden vallasta pelastumiseen oli kokonansa antautua pastori Bäck'in ja hänen uusien oppiensa valtaan. Kaikkeen tähän oli jälestäpäin liittynyt toinenkin, päivä päivältä vahvasti kasvava tunne, nimittäin — rakkauden tunne. Tähän asti niin lämpimästi ja sydämellisesti rakastettu sulhasen kuva näyttäytyi yhä tummemmalta sydämen peilissä, ja samassa määrässä selkeni siellä hänen uskonnon opettajansa kuva. Tätä päämäärää oli Bäck tarkoittanutkin, ja hän oli voittanut sen.