Lukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä ja kunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsi avonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta ja luottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitä vastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen, jolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossa ja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taas oikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinut verrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori, kuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impi yhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.
Tämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniina kesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka oli täydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin sillä eroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnon valtakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsin vilkasta keskustelua.
"Minä en voi mitenkään käsittää", sanoi lukkariukko, "kuinka ihmisillä saattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiin maihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luule missään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyvä Knutson?"
"Ei aivan sama", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulun opettaja. "Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa".
"Kentiesi yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan ei kokonaisuudessaan", vastasi lukkariukko. "Minä en ole tosin nähnyt paljon maailman ihanuutta, sillä minä en ole koskaan käynyt etempänä kuin Upsalassa, jossa oleskelin yhden kuukauden nuoruudessani tutkintoani suorittamassa; mutta ei siellä ollut mitään, jota voisi verrata siihen, mitä meillä on täällä Norrlannissa. Kyllä siellä oli isoja, kauniita huoneita ja hauska elämä, mutta niin raitista ja sydämellisesti iloista elämää, kuin meillä täällä kotitienoilla on, ei siellä ollut. Minulle tuli sentähden ikävä ja minä halusin kotiin, niinkun lintu pesäänsä. Enpä koira vieköön olisi enää siellä ollut toista kuukautta, vaikka olisin saanut suurimman kivimuurin perinnökseni ja omakseni koko elinajakseni".
"Sepä oli oikea koti-ikävä", muistutti Knutson hymyillen.
"Niin, kyllä se oli oikea", vakuutti lukkariukko, ottaen oivallisen hypyllisen nuuskaa asian vahvistukseksi. "Niin oikea se oli", jatkoi hän, "että minun oli mahdoton sitä vastustaa. Ja tämä ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos me oikein ajattelemme asiata. Missä löytyy semmoinen kansa ja semmoinen luonto kuin täällä? Voitko sinä tahi joku muu näyttää minulle semmoisen talviyön luminensa, kuin meillä täällä on, tahi semmoisen kesäillan, jota me nyt tässä istuen nautimme? Minä luulen, ettei siitä mitään tule. Norrlanti on ja pysyy parhaimpana, mitä Jumala on luonut".
"Sedällä on vahva isänmaan rakkaus", virkkoi Knutson.
"Eikö sinun laitasi ole samoin?" kysyi Mari, joka nyt vasta puuttui puheesen keskusteltavassa aineessa.
"On, todellakin on samoin, hyvä Mari", vastasi Knutson. "Ei kukaan voi rakastaa enemmän syntymämaatansa kuin minä, mutta minä en tahdo sentään asettaa mitään erityistä maakuntaa muiden edelle. Minä olen matkustanut jalkaisin läpi puolen Ruotsin maata ja tullut huomaamaan, että meillä on niin monta ihanata paikkaa, jotta on vaikea määrätä, mille olisi etusija annettava. Niin on ainakin minun laitani. Uskokaatte, että 'Södermanland se ihana maa', joka on minun syntymäpaikkani, on myöskin enkeli-ihana maakunta. Luulen kuitenkin, että pidän enemmän Norrlannista ja toivon suurimmasti saavani täällä sekä elää että kuolla, niinkuin sanat kuuluvat tuossa tutussa Vermlannin laulussa samasta maakuunasta".