"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä."
"Oh niin tyhmästi… Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään."
"Yhtä hyvin," vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.
Minun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen ystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en saisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että minä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan kirkon tykönä.
Kirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli hän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi selvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä hänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja jotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja sisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee ett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa palvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä hänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin tarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen jäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut talon rikkauden.
Kirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin oivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli kaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti tehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut häirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla tavalla:
Joka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman luontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme mennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me joko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti. Kotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa saimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja luonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.
Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta arvosta.
Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt, jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.
Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini. Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa, jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.