Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:
"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi että sillä lailla kohdella ihmisiä… Te olette kärsineet paljon, ehkä vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa hakemasta… Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni onnettomuuttanne."
Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.
Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan, jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.
Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.
Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni. Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani tahtoneet.
Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki kaiken pelkoni liialliseksi.
Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä voineet kiittää minua tarpeeksi.
Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.
Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.