Talvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta muonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme muuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten perässä ei ollut "ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä", niinkuin sanansa sattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi suostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.
Kartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle. Torppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan kanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli vähäinen, nimittäin:
1. Vapaat huoneet ja puut.
2. Puoli tynnyriä maltaita.
3. Nelikko silliä.
4. Kaksi tynnyriä perunoita.
5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.
Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.
"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."
Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta tullut orjan kaltaiseksi.