"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.
"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme toistamme linnassa… Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."
"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"
"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä aivan tyystään… Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin pannukakon… Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen? Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä tarvitsemme."
"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.
"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa, on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika… Minä petin ne hyvin karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani, jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä… Ei ne ole vielä joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen vielä lämmitän, ennenkuin…"
"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."
"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän; "sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä… Sinun pitää tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni. Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni ja siltä ahneelta rovastilta."
Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.
"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut, ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne tarpeisiisi."