"Älä ole niin pikainen, velikulta… Me olemme syyttömät kuin äsken syntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa."
"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen, vieläpä kiukkusempikin."
Nytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että makiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen seuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.
"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte," muistutti Koponen närkästyneenä.
"Eikä itkemistäkään… Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä teidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä silmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut näkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko lienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että teidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat."
"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä… Jurri lauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti kuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt."
Taas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan, pysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:
"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme. Muuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä herrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua."
"Perhanan ikävä asia," ähkäsi Koponen.
"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä. Peijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina taivaasen vie."