"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on meneminen jos tahdot tai ei."
"Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.
"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni, enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa, mutta sepä maksaa rahoja."
"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen tapaiselle jumaliselle.
"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."
Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi
Kakkurille syytä vielä lausua:
"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä hyvää."
"Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla saappaillansa amenen.
"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen. "Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä … vaimoni kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."
Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään kysyen mitä vieraat tahtovat.