— Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa, jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen. Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota — kuinkapa se voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa, mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa. Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan vastaan…
Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa, viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä arvostella.
Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.
— Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan tapaan: — Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä. "Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä, uskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen sodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se on vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia. Kirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista, kun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä moittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja noudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella olisi kristillinen, ei sotia käytäisi… Suomalaisina voisimme me mielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon vastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen, itsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää mitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei sotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien, silloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan toivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on se meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen tässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon, että keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti lisävalaistusta.
Tohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli aivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin siitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, — joka ei ollenkaan näyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, — ja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari rouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan kiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi katsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:
— Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun kanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.
— Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, — tokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin minä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns. puukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan säyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan historiakin Suomen kansan sodankäynnistä…
— Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, — mutta onhan sivistys mennyt paljon eteenpäin…
— Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.
— En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, — mutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai kylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei tahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta…